Take a bow

Puhuin yhtenä päivänä ystäväni kanssa siitä, kuinka paljon yksinkertaisetkin asiat voivat ilahduttaa. Huomasimme kumpikin pitävämme kovasti värikkäistä napeista, varsinkin isoina määrinä. Vaikkei nappeja käyttäisikään, pelkästään nappilaatikon näpräily ja nappien katselu tekee meidät kummatkin iloiseksi. Olimme yhtä mieltä siitä, että jokaisella pitäisi olla elämässään enemmän nappeja. Näin syntyi idea pro-button -rintamerkistä, jota kaikki nappirakastajat voisivat käyttää, ja näin osoittaa kantansa myös muulle maailmalle.


Idea jäi päähäni hautumaan, ja viikkoa myöhemmin esittelin kyseiselle ystävälle ensimmäisen jutun, jota päädyimme kutsumaan nimellä "pro-button -thingie". Väsäsin sen kirkkaankeltaisesta nauhasta ja punaisesta napista, mutta ikävä kyllä en voi jakaa kuvaa kanssanne. Unohdin nimittäin ikuistaa tuon ihanuuden, ja tällä hetkellä se matkaa kohti Belgiaa, jossakin Ruotsin kohdilla ilmeisesti.

Jatkoin kuitenkin tehtailua, sillä ihastuin isoihin rusetteihin ja kirkkaisiin nauhoihin. Nappeihinhan rakkaussuhde oli jo ennestään, joten tässä on kaikki mahtavuuden elementit. Tarkoitus on siis tehdä hauskoja, värikkäitä rintarosseja, jotka tekevät arjesta juhlavampaa. Samalla kulutan vanhoja nauhoja ja nappeja. Ja saan täydellisen tekosyyn ostaa uusia.



Näissä kummassakin on pohjana iso, nauhasta sidottu rusetti. Keskikohdan ympärille kiinnitin lenkillä tuon roikkuvan helmijutun, jollaisia löysin askartelukaupasta. Sen päälle ompelin napin, ja varmistin samalla rusetin kestävyyden muutamalla pistolla. Taakse on myös parilla pistolla kiinnitetty rintaneulapohja, ja pitävyys varmistettu sitten liiman avulla. Violetista halusin hieman muhkeamman, joten ompelin päällekäin kaksi rusettia, mutta jätin nuo pitkät roikkuvat nauhat vain toiseen niistä.

Näiden esikuvana voisi pitää Katariina Guthwertin yleisurhoollisuusmitaleja. Idea ja toteutus eivät tietenkään ole vastaavia, vaan kyseessä on ihan oma sovellukseni. Mitaleista sain kuitenkin inspiraation tätä miettiessäni. Sain Coco Chanel-mitalin äidiltäni viime talvena, ja pidän siitä hurjasti.


Päätin tehdä rusetteja ainakin muutaman lisää, nyt kun intoa vielä riittää. Menin siis kouluun kahden nauhakaupan kautta ja kävin hakemassa tarvikkeita. Kolme oikeanpuolimmaista löytyivät halvalla alelaatikosta. Pilkullinen on mielestäni ihanaa, siksaknauhoista olen tykännyt aina, ja leveän ostin, koska siitä tuli mieleen joulu. Jos en muuhun tarvitse, käytän sitä lahjapakettien koristeluun ensi talvena. Kirkkaanvihreää ostin puoli metriä ihan vain ihanan värinsä takia, ja nuo ohuet ajattelin käyttää helmikoristeiden tai vastaavien tekemiseen. Ovathan nuo askartelukaupan versiot kivoja ja helppoja käyttää, mutta kaikki samanlaisia.
Minulla on hämärä muistikuva, että ruudut ovat nyt muotia. Saattaa olla, että se muoti meni jo, mutta ostin silti vähän ruutunauhaa tehdäkseni itselleni oman syksyrusetin. En nimittäin pidä skottiruuduista isoina pintoina, mutta pienenä määränä ne ovat mukavaa vaihtelua. Pitsi taas on kirppismekon tuunausta varten ostettu, mutta jos siitä jotain jäämiä jää, niistäkin varmaan syntyy rusetti.

Luulen, että näitä tullaan näkemään lähipäivinä lisää.

Koulutytön selviytymiskeino

Huomenna on taas aika mennä kouluun. Vaikka pidänkin alastani ja opinnoistani, en silti kilju riemusta, koska kesäloma on ohi. Se sujahti hetkessä, enkä ole valmis toivottamaan syksyä vielä tervetulleeksi. Näin käy joka vuosi, mutta tällä kertaa olen aiempaa paremmin varautunut. Yleensä menen ekana päivänä kouluun ilman tarvikkeita, ja kaivelen sitten edellisenä keväänä viimeeksi käytetyn koululaukun pohjalta kynänpätkää ja ruttuista paperinpalaa. Huomenna niin ei pääse käymään.

Punavalkoinen kynä on Tiimarista, katkaisin pitkän kynän ja teroitin sitten pätkän sopivaksi. Toisessa koukussa riippuva teroitin löytyi penaalin pohjalta ja palloketjuun ripustettu kumi kynäpurkista. En tiedä muista, mutta minusta epämukavat asiat tuntuvat aina vähän helpommilta, kun on hauskat asusteet. Vaikken odotakaan kouluun menoa, nämä otan käyttöön mielelläni.

Minulla on ongelmia kalentereiden ja muistikirjojen kanssa. Kalentereita en koskaan muista täyttää, ja muistikirjoissani asiat taas ovat totaalisessa epäjärjestyksessä. Jos kirjasia on kaksi, en osaa päättää, kumman pakkaisin kassiin, enkä sitten ota kumpaakaan. Ja sitten kun kirjoitusalustaa kaipaa, sitä ei ole. Niinpä päätin yhdistää voimat, ja askartelin yhdistetyn muistikirja-kalenterijutun.


Pohjana käytin Akateemisesta ostettua, mustakantista ja viivoitettua muistikirjaa. Ensin rajasin sivut erivärisillä värikynillä, lähinnä siksi, että kaipasin ihanan värisille kynilleni jotakin käyttöä. Tämän jälkeen seurasi raivokas lehtienleikkausoperaatio, kun saksin vanhoista aikakauslehdistä mielestäni kivat kuvat ja tekstinpätkät.

Jokaiselle päivälle on oma sivunsa. Sen lisäksi jokaista viikkoa kohti on yksi ekstrapäivä. Jokaiselle kuukaudelle on oma etusivu. Tämä systeemi kattaa siis loppuvuoden, syyskuun alusta joulukuun loppuun. Sen jälkeen teen uuden tai sit vaan siirryn takas normaaleihin kalentereihin. Saa nähdä. Joka aukeamalla on vähintään yksi kuva tai tekstinpätkä, yleensä useampikin.
Olen aina tykännyt leikekirjoista ja lehtileikkeistä. Tykkään liittää niitä muistikirjoihin ja liimailla ympäriinsä. Tämäntyyppinen kalenteri jättää tilaa muistiinpanoille ja luovuudelle. Se on myös iloisempi ja persoonallisempi kuin massatuotetut. Muutenkin kahden muistiinpanotavan yhdistäminen on kätevää, varsinkin jos on kynä ja paperi-ihmisiä, mutta yrittää kantaa mukanaan mahdollisismman vähän tavaraa. Olen siis tyytyväinen. Vihko valmistui jo puolitoista viikkoa sitten, ja siitä asti olen odottanut syyskuuta. Taas yksi syy iloita koulun alkamisesta.

Siinä sivussa

Katsoin eilen viisi jaksoa Täydellisiä naisia. Koko viikon nauhoitukset siis. Ei niinkään siksi, että olisin jotenkin koukussa (multa on jäänyt näkemättä ainakin kaksi tuotantokautta, enkä ole vieläkään päässyt ihan perille kaikista tapahtumista) vaan siksi, että tarvitsin kipeästi pään tyhjennystä ja nollausta. Koska en kuitenkaan osaa edes telkkaria katsoessani istua tekemättä mitään, tai ainakin sellaiseen laiskuuteen tarvitaan lähes aivokuolleisuutta vastaava väsymys, askartelin siinä samalla. Viidennen jakson jälkeen laskin tuotokseni, ja saldoksi sain 18 paria korvakoruja. En takuulla olisi tehnyt yhtä monia, jos olisin viettänyt aikaa ihan vain askartelemalla, ilman telkkarin antamaa syytä istua aloillani. Televisiolla voi siis olla myös myönteisiä vaikutuksia, eikä eilinen tainnutkaan olla ihan turha päivä.


Materiaalit olivat kaikki sellaisia, jotka olivat valmiiksi kotona ja odotelleet työstöä jo jonkun aikaa. On ilmeisesti ihan hyödyllistä keskittyä vain yhteen korulaatuun kerrallaan, sillä nyt valmistui monta ideatasolla muhinutta juttua. Monet näistä palikoista olivat odotelleet yhdistämistä lähes ikuisuudeen, vaikkeivat itse työvaiheet vieneet korua kohti muutamaa minuuttia kauempaa.


Inkkari-länkkäriyhdistelmä on vähän sellainen vastakohdat täydentävät toisiaan-pariskunta. Juuri siksi se on mielestäni niin viehättävä pari, ja ovathan molemmat kuitenkin löydettävissä samalta ajalta ja samasta ympäristöstä. Samaa ei voi sanoa otuksista, joita vastaan poikarukat joutuvat taistelemaan. Tai no, lähinnä heristelemään pyssyjä ja sitten juoksemaan pakoon. Se lienee ainoa tapa selvitä tästä kuumottavasta tilanteesta.

Ukkelit ovat kirppikseltä, dinot Tiimarista viime talvena ostettuja. Heleine väreineen ne ovat kerta kaikkiaan vastustamattomia.


Näin joskus kadulla yhden tytön korvissa roikkumassa pinkeistä barbin kengistä tehdyt korvikset. Ne olivat niin makeat, etten ole toipunut siitä vieläkään. Siitä lähtien olen etsinyt kenkiä kirppikseltä, mutta huomannut tehtävän vaikeaksi. Joko ne ovat rumia, tai sitten törkykalliita. Nämä löytyivät kuitenkin lelumessuilta, ja vaativat päästä uusiokäyttöön.


En yleensä harrasta eläinperäisiä ainesosia koruissa, en ostetuissa enkä itse tehdyissä. (Hei äiti, onko simpukka eläin, vai pitäisikö tässä yhteydessä käyttää ilmaisua "eliöperäinen"? Vaikka siitä tuleekin mieleen lähinnä ötökät ja plankton?)
Sain kuitenkin poikaystävän vanhemmilta lahjoituksena ison purkillisen simpukoita, ja olisihan suurta tuhlausta jättää ne kierrättämättä. Niinpä kerrankin räpläilin näitä suurella innolla ja hyvällä omallatunnolla. Yhdistelin niihin muovi-ja lasihelmiä mieleni mukaan. Osassa on helmiä vain ulkopuolella, osassa myös simpukankuoren sisällä. Pidän kummastakin toteutuksesta ja tähän tarkoitukseen "aidot helmet" mielestäni sopivat, vaikken niiden ulkonäöstä muuten tykkääkään.


Harkitsin helmien yhdistelemistä näihinkin, mutta päätin sitten kuitenkin jättää käyttämättä. Kokonaisuudesta olisi tullut ehkä vähän levoton ja koruista liian pitkiä. Sitä paitsi pidän siitä, että ne näyttävät tuollaisinaan yksisarvisen sarvilta.


Punavalkoiset lenkkarit, jotkut vaaleista simpukoista ja isoimmat yksisarvisen sarvet aion pitää itselläni. Punaiset tyrannosaurukset ovat tilaustyö. Jäljelle jää silti neljätoista paria, jotka kaipaavat ostajaa. Tämä juuri on suurin ongelmani: teen paljon enemmän kuin tarvitsen, joten joudun jatkuvasti etsimään uusia koteja. Söpöt korvakorut kaipaavat rakastavaa kotia pientä korvausta vastaan. Saa ilmoittautua!

Kirjaihastus

Kirjastotäti on aina kirjastotäti, ja löytäessään mahtavan opuksen, hänen on jaettava tieto muidenkin kanssa. Kannatti lähteä isän kanssa divariin keskiviikkona, sillä mukaan tarttui Petra Heikkilän kirja Paikka sydämessä (WSOY 2007). Kirjassa on kauniit kuvat ja suloisia askarteluvinkkejä, jotka saavat katselemaan tavallisia, arkisia asioita vähän eri tavalla. Aion ainakin pelata ristinollaa ruudullisissa lakanoissa ja taiteilla ruudulliseen pahvimukiin ristisanatehtävän odottaessani kahviseuraa. Takansi puhukoon puolestaan ja paljastakoon lisää kirjan tyylistä.

Music sounds better with you

Valitsin tähän projektiin vanhoja lasten satukasetteja, koska ne ovat niin iloisen värisiä. Punaisesta Jafarin kostosta syntyi rintakoru ihan yksinkertaisella liimausoperaatiolla. Kiinnitin kuitenkin kumpaankin päähän oman rintaneulan (pystysuuntaan), että melko painava kasetti pysyisi tukevammin ja nätimmin paikoillaan. Ei sovi mihinkään ohuisiin kankaisiin, koska aiheuttaa tällöin roikahtamista ja kankaan venymistä, mutta paksummissa ja ryhdikkäissä kankaissa on paikallaan. Olen käyttänyt mm. Marimekon olkalaukun läpässä ja nyt tässä paksussa syksyneuletakissa.


Kasettikoru tekee minut iloiseksi, ja piristää mukavasti mustaa vaatetta. Se on myös sen verran iso ja näkyvä, että varmasti huomataan.

Pocahontas taas muuntui kaulakoruksi. Porasin yläreunaan kaksi reikää, ja pujotin niistä läpi ohuet metallirenkaat. Venyneiden renkaiden painaminen takaisin kiinni oli kasetin paksuuden vuoksi vähän hankalaa, mutta onneksi saumakohdan saa piilotettua kasetin sisään. Renkaista sitten ketju läpi, ja sillä valmista! Omasta mielestäni näyttää parhaalta melko lyhyessä ketjussa, niin että kasetti killuu dekolteealueella. Jos ketju on liian pitkä, lopputulos näyttää kovin raskaalta. Olen kyllä suunnitellut myös pitkään ketjuun laitettavaa kasettikorua, jonka voisi laittaa roikkumaan vain toisesta kulmasta. Sitä varten on varastossa kirkkaansininen rock-kasetti joltain kauan sitten loppuneelta vuosikymmeneltä.
Olen himoinnut ja pitkään myös metsästänyt pienikokoisia sanelukoneen tai videokameran kasetteja. Nekin olisivat oivaa kaulakorumateriaalia, ja jos korvalehdet kestää, sellaiset voisi jalostaa korviksiksikin. Vielä ei ole kuitenkaan tärpännyt ahkerasta kyselystä ja kirppisten kiertelystä huolimatta. Jos jollain lojuu turhina nurkissa, niin lahjoituksia otetaan vastaan ;) Osoitteen saa pyytämällä.

Jatkopalat

Puisista dominopalikoista syntyi viime keväänä myös tämä rannekoru. Jokaisen palikkaan on porattu reikä kumpaankin päähän, ja niistä sitten pujotettu läpi kuminauhat, sekä dominopalikat ja muovihelmiä. Helmet ovat jostakin vanhasta muovikorusta, joka näin sai uuden elämän.


Kuvauspaikkana ihanan Turun Kirjakahvilan ulkopöytä Brinkkalan talon sisäpihalla. Kahvilasta siis löytyy muun muassa suloisia kahvikuppeja ja suunnattoman hyvää kakkua.

Pelurin korvakorut

Domino on peli, josta olen tykännyt aina. Julistan dominorakkauttani korviksilla, joiden idea on yksinkertainen, mutta nerokas. Vanhoihin, puisiin dominopalikoihin on kiinnitetty silmuruuvit, ja niihen sitten yhdistetty korviskoukut. Tykkään näistä kovasti siksi, että ne sopivat värinsä puolesta yhteen melkein minkä asun kanssa tahansa, mutta tuovat silti pukeutumiseen sen tietyn jujun. Samanlaiset olen tehnyt ystävälle, joka iloitsi niiden sopivan täydellisesti mustapohjaiseen pilkkuhameeseensa.

Matkalla isoäidin luo

Punahilkka löytyi kirpputorilla myynnissä olleesta krääsäpussista. Ihastuin siihen niin, että piti ostaa koko pussi, onneksi se ei ollut kovin kallis. Se oli ilmeisesti ollut aikaisemminkin osa suurempaa kokonaisuutta (korua, avaimenperää tms.) sillä päässä oli jo valmiina reikä, johon kiinnitin silmuruuvin. Sen jälkeen väsäsin ketjulle pohjan mustasta vahapintaisesta puuvillanarusta, tarkoitan siis semmoista juttua, jota myydään metritavarana askartelukaupoissa. Olen ihastunut siihen, koska se ei veny, kuten kuminauha, muttei myöskään katkea, kuten tavalliset langat, ja solmiminen on paljon helpompaa kuin siimaa käyttäessä. Naruun pujotin väreihin sopivia helmiä. Valkoiset, pyöreät muovihelmet ovat jostain vanhasta korusta, jonka sain lahjoituksena askartelutarkoituksiin. Punaiset kulmikkaammat hain Tiimarista, sillä inspiraatio iski lauantaina niin myöhään, että keskustan ainoa järjellinen askarteluliike oli jo kiinni.

Lopputulokseen olen hyvin tyytyväinen, ja käyttänytkin tätä jo muutamaan kertaan. Nyt suunnitelmissa on vielä tehdä punahilkan seuraksi susikoru, jota sitten voisi käyttää yhtäaikaa, ja miksei erikseenkin. Sitä varten metsästin eilen Helsingin lelukaupoista muovieläimiä. Ainoa hieno löytyi Stockmannilta ja siihen oli tyytyminen, vaikka hinta kirpaisikin. Kärsivällisyyttä ei vaan riitä niin paljoa, että jaksaisin odotella suden kävelevän kirppiksellä vastaan. Kun jostain innostun, hommiin on päästävä ja pian.

Esihistoriallista muovia

Belgialaiselle ystävälle syntyi vanhasta ketjusta ja Tiimarin leikkidinosta osuva lahja. Muistin kyllä Katin rakkauden dinosauruksiin (se nimittäin tarttui minuunkin, ja nykyään minua kutsutaan dinosaurustytöksi), mutta sain vasta jälkeenpäin tietää, että lempiväri on vihreä. Dino pääsi heti rakastavaan kaulaan, ja tottelee muuten nykyään nimeä Jussi.

Uuden alku

Olen aina tykännyt näpräillä kaikenlaista. Kiinnostuksenkohteet ovat vaihdelleet valokuvauksesta ompeluun, mutta käsillä tekeminen on pysynyt tärkeänä. Olen aina myös pitänyt kaikenlaisesta rihkamasta, mutta koska sitä on pikkuhiljaa kertynyt nurkkiin valtavia määriä, aloin tässä vähän aikaa sitten miettiä uusia käyttötarkoituksia. Koska pidän värikkäistä, humoristisista asusteista, aloin tehdä koruja itselleni. Innostuin puuhasta valtavasti. Huomasin, mitä kaikkea tavallisista pikkuesineistä voikaan saada aikaan, kun antaa mielikuvituksen lentää. Joskus kyllä mietin, onko kyse vain siitä, ettei minua hävetä ripustaa korviini ja kaulaani milloin mitäkin kummallisuuksia. Olen kyllä onneksi saanut kehuja muiltakin, joten en taida olla ihan yksin. Värikkäät koruni huomataan, ja välillä myös tuntemattomat tulevat kadulla aloittamaan keskustelun nappiketjusta tai autokorviksista.

Koska askartelu rentouttaa, harrastan sitä usein. Minulla on kymmeniä kaulakoruja ja korviksia vielä enemmän, enkä millään ehdi käyttämään kaikkia, vaikka ripustankin itseeni koristeita lähes joka päivä. Niinpä minulla on myös olemassa sininen laatikko, johon kerääntyy myyntiin tai lahjaksi suuntaavaa tavaraa. (On niitä muutama jo myytykin, Turkulaisessa pikkuliikkeessä.) Melkein vielä enemmän kuin itselleni tekemisestä, nautin tilauskoruista tai muille suunnittelemistani jutuista. On haastavaa, mutta samalla mahtavaa miettiä, millainen killutin toisen tyylin ja persoona sopisi, ja millä voisi ystäviä ilahduttaa.

Kyllä minulta muutakin syntyy: tykkään korjailla kirppisvaatteita, osaan vaihtaa sulakkeen ja seuraavaksi opettelen paikkaamaan polkupyörän kumin. Siitä kyllä tuskin tulen julkaisemaan kuvareportaasia ihan lähiaikoina.