Väritarinoita // Color Stories

Värien suhteen olen viime aikoina alkanut kokeilla uusia asioita. Astua ulos mukavuusalueeltani. Minä pidän kirkkaista, vahvoista väreistä. Sekä murretuista väreistä, kunhan niissä on voimaa. Halua, että värit ovat...värikkäitä. On hyvin vähän sellaisia värejä, joista en ollenkaan tykkää, mutta ne ovakin sitten yleensä haaleita ja mitäänsanomattomia.

Pidin ennen harmaatakin sellaisena. Mitäänsanomattana, tylsänä, perinteisenä. Varsinkin vaaleanharmaata. Meleeratuille harmaille sanon edelleen yäk, mutta tasainen pehmoinen vaaleanharmaa on tällä hetkellä yksi lemppareistani. Eräänä päivänä vaan alkoi tuntua siltä, että tarvitsen harmaata elämääni. Harmaasta tulee turvallinen ja lämmin olo. Nytkin puikoilla on harmaata, ja kaiken lisäksi mohairia. Mukavuusalueen rajat paukkuvat pahemman kerran, sillä tähän asti mohair on maailmassani koettu liian pörröiseksi ja täten kategorisoitu karvalankoihin. Karvalangat taas ovat ilmiselvä todiste ihmisen sielussa asustavasta pimeydestä.

Väri, jota en koskaan ole voinut sietää, on beige. En, vaikka sitä hämäämistarkoituksessa kutsuttaisiin kameliksi, hiekaksi tai nudeksi. Beigen epämiellyttävyyttä ei yhtään vähennä se, että yleensä beigeä käyttävät ihmiset käyttävätkin sitten melkein pelkästään beigeä. Kokobeige asu on minulle vielä suurempi kirosana kuin kokofarkku. Mutta mitä sitten tapahtui? Huomasin hiplaavani kaupassa epämääräisen vaaleanruskeaa lankakerää. Väri tuntui jotenkin...erilaiselta, rauhoittavalta kaikkien kirkuvanväristen kerien keskellä. Vein sen kotiin. Nyt olen jo päättänyt, mitä siitä tulee, ja joudun näinollen ostamaan kaksi kerää lisää. Ei olisi ennen tullut kuulonkaan. Vetoan kuitenkin siihen, että valmistajan mukaan sävy on nutria. En tiedä, mikä nutria on, mutta ainakaan se ei ole beige. En siis ole seonnut ihan kokonaan.

Valkoista en osaa käyttää. Se on värinä liian kirkas, puhdas ja, no...valkoinen. Osittain se johtuu käytännöllisyydestä: valkoinen likaantuu helposti ja muuttuu kokonaisvaltaisen nuhruiseksi. Minä kyllä tiedän, minulla oli valkoinen sohva. Sohva on edelleen sama, väri taas nuhruisen harmahtava. Yksityiskohdissa valkoinen kyllä menee, ja aloinkin ujuttaa valkoista neulomuksiini aloittamalla punaisen pipon sijaan punavalkoraidallisen pipon. Mutta suoraan sanottuna en usko, että siitä tulee käyttöpipo. Se valkoinen hyppii piposta silmille ihan liikaa. Jostain syystä kirkkaiden värien silmille hyppiminen ei huoleta minua lainkaan, mutta valkoiselta en sitä siedä.

Pinkistä en aikaisemmin pitänyt yhtään. Se liittyi jotenkin lapsuuteen: pinkki oli tyttöjen väri, ja minä en halunnut kuulua samaan ryhmään prinsessamekkoisten lettipäiden kanssa. En minä varsinaisesti mikään poikatyttö ollut, mutta tykkäsin enemmän sinisestä ja vihreästä ja ilmoitin kenkäkaupassa myyjälle kriteeriksi, että kengillä on voitava kiivetä puuhun. Mutta sitten viime talvena sattui "ihana vahinko", ja pyrkiessäni räiskyvänpunaiseen lopputulokseen tukkani värjäytyi pinkiksi. Rakastuin tukkaani, ja sitä myötä pinkkiin. Ja vaikka hiusväri myöhemmin vaihtui, rakkaus pinkkiin jäi. Niin vahvasti, että pinkki tukkakin tekee varmasti vielä paluun. (Kyllä äiti, olen tosissani. Tämä myös on ainoa varoitus, jonka aion asiasta antaa, muuten ainoan ruskeatukkaisen lapsesi muuttuminen uudelleen pinkiksi olkoon yllätys.)

Vaaleanpunainen kuuluu samaan lapsuustraumakategoriaan kuin pinkki, vaikka se saakin vielä lisää miinupisteitä haaleutensa vuoksi. Kuten sanottu, värin on oltava värikäs, ja vaaleanpunaisesta kuulee jo nimestä, että tulossa on kaikkea muuta kuin värikästä. Sitäpaitsi siskoni on vaaleanpunaisen ystävä, ja olen tästä syystä kokenut kansalaisvelvolliuudekseni tasapainottaa vaaleanpunaisen määrää maailmassa tai ainakin meidän perheessä. Blogin nykyistä taustaväriä voidaan kuitenkin pitää selvänä pehmenemisen merkkinä. Ja sitten ihan yllättäen yhtenä iltana aloin haaveilla kaulurista, joka olisi vaaleanpunainen ja ihan vähän pörröinen, kuin hattaraa kaulan ympärillä. Syytän moisesta mielikuvasta tätä ja tätä esimerkkiä. Onneksi projekti ei ole vielä edennyt (mahdollisesti kuolleena syntynyttä) ideaa pidemmälle, sillä siinä harmaassa mohairissa on tällä hetkellä kyllä ihan tarpeeksi handlaamista.

Tumma, syvä violetti löysi tiensä suosiooni vasta äskettäin. En tiedä miksi, mutta aikaisemmin minulla ei vain koskaan ollut mitään violettia. Valitsin aina muut värit ennen sitä. Kun sitten huomasin käyttäytyneeni violettia kohtaan syrjivästi, minulle kehittyi tarve saada sitä vaatekaappiini. Vähän kuin violetin puutostila. Nykyään olemme hyviä kavereita, ja rakastan violetteja yksityiskohtia. Vaaleaa liilaa en sen sijaan voi vieläkään sietää. Toinen asia, jonka kanssa olen vastikään tullut kaapista, ovat paljetit. Ennen kerroin inhoavani niitä, koska paljetit olivat joko tyttötyttöjen tai muotibloggarien touhuja, eikä sellaisista nyt kukaan vakavastiotettava vaihtoehtotyttö innostu. Oikeasti rakastan paljetteja, ainakin pienissä määrissä ja siellä täällä. En siis enää pelkää paljastaa, että olen tosiaan ostanut lankaa, jossa on paljetteja mukana.

--- --- ---

Lately I've been trying new things and stepping out of my comfort zone when it comes to colors. All those colors seen in pictures are ones I didn't like at all in the past, but am somehow interested in now. I know, what a pathetic summary for such a long post, but that's it, really.